Mitä kuuluu?

/ Kaisa

Jalkapallojoukkueeni yliopistoturnauksen voiton jälkeen 2018. Minut löytää pokaalin vierestä vasemmalla.

Monia korsettipotilaita askarruttaa varmasti jossain vaiheessa se, miltä elämä näyttää kun hoito on ohi. Toisaalta sitä odottaa hartaasti, haaveilee korsettivapaan arjen helppoudesta, mutta toisaalta taas niin pitkälle ajatteleminen tuntuu turhauttavan epämääräiseltä. Muistan, kuinka itse en muutaman korsettivuoden jälkeen osannut kuvitella arkea ilman sitä. En suoraan sanottuna edes muistanut millaista elämä oli ollut ennen kuin sain korsetin. Niin pitkään olin sitä jo pitänyt ja niin tiiviiksi osaksi elämääni se oli kasvanut.

Kaiken lisäksi kysymys “Missä näet itsesi viiden tai kymmenen vuoden päästä?” on turha kelle tahansa 12-vuotiaalle. Lapsena tai nuorena jokainen vuosi on niin tapahtumarikas, että se tuntuu muuttavan elämää ja itseä koko ajan. Haaveetkin ehtivät vaihtua nopeasti, joten liian tarkat tavoitteet ja suunnitelmat ovat jopa haitallisia, vähintäänkin turhia. Järjestelmällistä pitkän aikavälin suunnittelua ehtii harrastaa aikuisena ihan tarpeeksi. 

Tästä lyttäyksestä huolimatta voisin silti kertoa, missä minä olen nyt, melkein kymmenen vuotta skolioosihoidon päättymisestä. 

Äiti lupasi alussa, että korsettihoidon päätyttyä saan ihan mitä vaan haluan. Olin tottakai innoissani ja pyörittelin mielessä kaikkia mahdollisia toiveita. Ensimmäisinä vuosina halusin hevosen, heppatyttö kun olin. Se pysyi ykköstoiveena pitkään. Hevosfani olen edelleen, mutta ala-yläasteen vaihteessa tajusin, että hevosen ylläpitäminen vie paljon aikaa. 

Olin samoihin aikoihin innostunut kielten opiskelusta, ja vaihdoin heppapalkinnon vaihto-oppilasvuoteen Ranskassa. Olin jopa niin innostunut, että en malttanut odottaa lukion toista luokkaa, jolloin lähdetään yleensä vaihtoon. Halusin mennä heti yläasteen jälkeen. Ajoitus oli korsettihoidon kannalta oivallinen, sillä ysiluokan aikana loppui peruskoulun lisäksi korsettihoito. Vaihtovuosi oli minun irtiottoni skolioosista. 

Palasin Ranskasta uudenlaiseen elämään. Lukio alkoi ja korsettia ei enää ollut. Vaihtovuosi oli tehnyt minusta rohkeamman ja tuonut itsevarmuutta, jota yläasteella oli kaivannut. Olin matkustanut ja tavannut ihmisiä ympäri maailmaa. Tuntui kuin olisin oppinut yhden elämän verran yhdessä vuodessa. Tuo aika oli niin tapahtumarikasta, että olisin luultavasti unohtanut korsettihoidon loppuneen vain vuotta aikaisemmin, ellemme olisi äidin kanssa jatkaneet vuonna 2014 kirjoittamamme skolioosikirjan työstämistä mm. blogin muodossa. 

Onneksi jatkoimme, sillä vaikka olinkin autuaan onnellinen korsetittomasta elämästäni, uudet kujeet eivät olleet poistaneet kymmenen vuoden jättämää  jälkeä mielestäni. Se, että palaan yhä ajoittain 8-vuotiaaseen itseeni miettimään, miltä silloin tuntui, saa pohtimaan asioita, joita en tuolloin ehtinyt ajatella, kun keskityin korsetin pitämiseen. Vaikka en kaipaa korsettia, haluan pitää mukanani kaiken, mitä noiden vuosien aikana koin ja opin. Ilman kirjaprojektia skolioosista olisi jäänyt sisääni musta möykky, johon en olisi ehkä koskaan koskenut. Skolioosin jälkipuinti on saanut minut näkemään koko aikajakson positiivisemmassa valossa.  

Lukio kului kuin siivillä. Viimeistään vaihtovuosi oli saanut minut kiinnostumaan kansainvälisyydestä ja yhteiskunnasta, joten hain ylioppilaskirjoitusten jälkeen vain ulkomaisiin yliopistoihin. Päädyin lopulta politiikan opiskelijaksi Ranskaan (taas), missä olen viettänyt kaksi viime vuotta Nancyn kaupungissa. 

Olin korsettivuosien aikana huomannut urheilun ja lihaskunnon tärkeyden sekä selän että yleisen hyvän olon kannalta, joten otin kaiken hyödyn irti koulun urheilutoiminnasta. Innostuin liittymään päälajini jalkapallon lisäksi muutamaan muuhun koulun joukkueeseen. Vietin viikossa saman verran aikaa treeneissä kuin oppitunneilla (luennot pystyi opiskelemaan myös itsenäisesti). Kiitos urheilun, selkä on pysynyt todella hyvässä kunnossa. Kipuja tulee, kun kannan isoja matkalaukkuja — tiedän varautua muuttoa seuraavaan päivään buranalla — mutta muuten selkä on ollut lähes oireeton. 

Selkä ei vaivaa, mutta muut paikat ovat joutuneet välillä koville urheillessa. Vältin kunniakkaasti selkäleikkauksen korsettihoidon avulla, mutta olen joutunut sen jälkeen useamman kerran leikkauspöydälle etenkin polvivammojen takia. Olen tänä vuonna yliopistovaihdossa Israelissa, missä olen tähän mennessä murtanut kerran ranteen sekä polven nivelet. Välillä mietin, ovatko kehoni rakennusosat luonnostaan heikkoa tekoa, kun kaikki tuntuu vääntyvän ja rikkoontuvan niin helposti. Jospa se olisi ollut osasyy myös skolioosiin. 

Kaiken kaikkiaan elämä korsettihoidon jälkeen on ollut kuin kenen tahansa nuoren opiskelijan elämää. Opiskelut ovat olleet keskiössä, ja ohessa on tullut kasvettua aikuiseksi, ainakin osittain. Olen muuttanut pois kotoa, hankkinut asuntosäästötilin ja oppinut maksamaan laskut itse. Kotiin Tampereelle on silti aina yhtä kiva palata. Olen päässyt oppimaan asioista, joista olen aidosti kiinnostunut, vaikka en vieläkään osaa sanoa, mikä minusta tulee isona tai missä näen itseni viiden tai kymmenen vuoden päästä. Saan ensimmäisen yliopistotutkintoni suoritettua tänä keväänä ja ajattelin sen jälkeen pitää välivuoden ennen kouluun palaamista. 

Ensi vuoden suunnitelmissa on palata hetkeksi Suomeen nauttimaan elämästä ja tutustua vaihteeksi työelämään. Suunnitelmissa on myös viedä loppuun Murrosiän mutkan käännösprojekti — ja lomailla!

– Kaisa

Leave a comment

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: