Kokeneen lääkärin ajatuksia skolioosihoidosta vuonna 2021

Kaisalla oli skolioosikorsetti lähes 10 vuotta. Hänen skolioosiaan hoiti aikanaan kaksi loistavaa lääkäriä. Nyt kahdeksan vuotta Kaisan hoidon loppumisen jälkeen on kiinnostavaa haastatella toista heistä, Olli Pajuloa.  Haluan kuulla, missä skolioosihoidossa mennään vuonna 2021, koska teemme Kaisan kanssa Murrosiän mutka – Kaisan tarina skolioosista -kirjasta tuoretta englanninkielistä versiota. Haastattelu on osa myöhemmin tänä vuonna ilmestyvää kirjaa. 

Yli 20 vuotta skolioosilääkärinä – haastattelu vuonna 2021

On jännittävää keskustella vuosia hoidon loppumisen jälkeen Kaisan lääkärin kanssa. Väkisinkin se palauttaa mieleen menneet ajat ja laidasta laitaan vyöryneet tunteet. Huomaan myös, että hoitava lääkäri ja potilas perheineen katsovat asioita kovin erilaisista näkökulmista. Minulle korsettihoito on luonnollisesti kiinnostuksen ytimessä, kirurgille leikkaushoito.

Kaisaa aiemmin Tampereella hoitanut, nykyisin Turun yliopistollisessa keskussairaalassa (Tyks) lasten ja nuorten kirurgian yksikössä osastoylilääkärinä työskentelevä Olli Pajulo on paneutunut uudelleen Kaisan potilashistoriaan haastattelua varten. Onhan hoidon päättymisestä jo kahdeksan vuotta, aloittamisesta kymmenen vuotta enemmän. Koronan vuoksi teemme haastattelun puhelimitse, mutta ääni puhelimen toisessa päässä on minulle yhä hämmästyttävän tuttu vuosien takaa. Pajulo aloittaa kysymällä varovasti, olenko valmis kuulemaan, mikä olisi tilanne, jos Kaisa sairastuisi tänä päivänä skolioosiin. Totta kai!

– Kaisan skolioosi oli juveniilia muotoa, joka alkaa selkeästi ennen nopean kasvun spurttia. Nykyään leikkaushoito on mennyt niin paljon eteenpäin, että Kaisan selkä leikattaisiin uudella tekniikalla. Pingoitusleikkaus pystytään tekemään vain tarkasti valikoiduille potilaille ja Kaisa olisi ollut tässä joukossa, Pajulo kertoo.

Pajulo kuulostaa olevan aidosti pahoillaan siitä, että Kaisa joutui käymään lävitse vuosien korsettihoidon, kun aikoinaan vastaavaa tähystysleikkausta ei ollut hänelle tarjolla. Pajulon huoli koskettaa, koska minulle se kertoo aidosta välittämisestä potilaista. Pajulo tuntuu myös helpottuneelta, kun kerron, miten hoitoon kuluneet kymmenen vuotta ovat hävinneet minun ja Kaisan mielestä suurempia traumoja jättämättä. Ihmisen mieli on kummallinen ja mennyt jää onneksi menneeksi. Uutinen uudesta leikkausmenetelmästä tuottaa minulle enemmän iloa kaikkien niiden nuorten puolesta, jotka ehkä selviävät turvallisella leikkauksella vuosien korsettihoidon sijaan kuin kiukkua tai surua omaa lasta kohdanneesta “epäoikeudenmukaisuudesta”. Korsettihoito oli sopivin mahdollinen vaihtoehto meille ja solahti osaksi elämää. Totta kai on hienoa, jos lääketiede edistyy ja hoitomuodot kehittyvät. Mutta mikä on tuo uusi Pajulon mainitsema leikkaustapa?

– Leikaus suoritetaa tähystysleikkauksella potilaan rintakehän puolelta asettamalla ruuveja selkänikaman runko-osaan kuperalle puolelle mutkaa. Ruuveja ei yhdistetä selkää jäykistävää tangolla, vaan taipuisalla punoksella. Tarkoituksena ei ole jäykistää selkää luuduttamalla, vaan säilyttää osa selän liikkuvuudesta, Pajulo kuvailee innostuneena.

Pajulo kertoo elävästi, miten ruuvit ja punos kiristetään selän mutkan kuperalle puolelle. Kun kovera puoli nikamista kasvaa, punos estää kuperan puolen kasvun ja selkä suoristuu. Nykyisin yleisesti on vielä käytössä leikkaus, jossa selkään laitetaan selän kautta kaksi pedikkeliruuvia jokaiseen luudutettavaan nikamaan, joihin kiinnitetään selän oikaisevat tangot. Näitä pingotustoimpiteitä on tehty pari vuotta Turussa, tuolloin ensimmäisenä Pohjoismaissa professori Ilkka Heleniuksen kanssa. Pajulon mukaan leikkauksia on tehty noin kymmenen, kun korsettihoitoja on samaan aikaan aloitettu noin sata. Maailmalla leikkauksia on Pajulon mukaan tehty arviolta n.500.

– Johtuu siitä, että olemme aloittaneet varman päälle. Olemme leikanneet ainostaan juveniiilieja skoliooseja, joissa on riittävästi kasvupotentiaalia. hän vakuuttaa.

Pajulo on alun kokemuksien jälkeen varma. että punosleikkaukset lisääntyvät laajemmin skolioosin leikkaushoitomuotona. Kokemuksia tarkastellaan kuitenkin monelta kannalta. Kaikkien skolioosileikkausten onnistumista mitataan selän suunnan suoristumisen ja sivusuunnan fysiologisen kyyfosin (selkärangan yläosan ulospäin suuntautuva kaari) lisäksi myös muiden parametrien suhteen. Esimerkiksi sillä, miten hyvänä potilaan hengityskapasiteetti säilyy tai miten se kehittyy leikkauksen jälkeen kasvun myötä. On todettu, että rintakehälle suoritetun tähystysleikkauksen jälkeen hengityskapasiteetin lievä lasku paranee parissa vuodessa, mikä on hyvä asia. 

Pingotusleikkausta ei myöskään voida tehdä kovin myöhään, koska potilaalla pitää olla vielä selkää suoristavaa kasvukautta jäljellä. Nykyisin kehitetään aina vaan parempia tietokoneohjelmia, että saataisiin ennuste, missä vaiheessa punos pitäisi laittaa. Pajulo ei kuitenkaan voi olla heittämättä pientä piikkiä selittämään leikkausmenetelmien muutoksen hitautta:

– Onko kyse innovatiivisuuden puutteesta vai firmojen haluttomuudesta kehittää uutta tekniikkaa, kun nykyisellä tekniikalla operoitaessa kuluu kaksi kertaa enemmän ruuveja, joka luo lisää kustannuksia?

Magneettitankoja ja biosensoreita

Vuosien mittaan on tullut myös muita uudistuksia leikkauksiin. Selkää suoristava tanko voi olla sellainen, että siinä on tankoa pidentävä magneettimoottori. Siinä ulkopuolisella magneettikelalla saadaan tangon moottori toimimaan ja pidentämään tankoa ilman leikkausta. Pajulon mukaan magneettipidennettäviä tankoja ei käytetä yleensä idiopaattisessa skolioosissa, vaan ainoastaan neuromuskulaarisissa tapauksissa. On todettu, että potilaan pitää olla vähintään noin 12 -vuotias, jotta hänen hengityskapasiteettinsa riittää  selän kasvun päättävään luudutusleikkaukseen. 

– Magneettipidennysleikkauksessa laitetaan ylärintakehälle kaksi pedikkeliruuviparia ja alas lanneselän puolelle samanlaiset ruuviparit. Tangot kiinnitetään niiden väliin ja potilas käy kolmen kuukauden välein poliklinikalla hereillä tehtävässä noin 5 mm pidennyksessä, Pajulo kuvailee. 

Hän arvoi, että magneettipidennettävä tanko voisi soveltua myös juveniilin idiopaattisen skolioosin hoitoon, jos potilas olisi esim. kahdeksanvuotias, hänellä olisi merkittävä skolioosimutka eikä hän pystyisi käyttämään syystä tai toisesta korsettia. 

– Pidennystangot eivät ole halpoja Yksi tanko maksaa noin 15 000 euroa ja sillä saadaan aikaan viiden sentin pidennys. Näin ollen ei tarvitse vajaaseen kolmeen vuoteen leikkausta, koska vuodessa tankoa voidaan pidentää kaksi senttiä, Pajulo täydentää.

Leikkausten määrän vähentämisestä on myös se hyöty, että selkä jäykistyy sitä enemmän, mitä useammin sitä leikataan ja leikkausinfektioiden riski kasvaa jokaisella leikkauskeralla.

Pajulo kertoo, miten viimeisen 20 vuoden aikanaskolioosileikkausten avustava instrumentaatio on kehittynyt ja tullut potilasturvallisuutta parantavaa tekniikkaa. Hän mainitsee esimerkkeinä O-kaarikuvauksen, entistä jäykemmmät erikoistangot ja paremmin muotoillut ruuvit. O-kaari on tietokonetomografialaitteen tapainen kuvauslaite, jonka avulla leikkausalueesta saadaan leikkaussalissa kolmiulotteinen parempi kuva, jonka avulla voidaan ruuvien paikat navigoida ja tarkistaa niiden asemointi. Pajulon mukaan näin pystytään turvallisesti korjaamaan skolioosia mahdollisimman suoraksi, kun tiedetään ruuvien asemoinnin olevan hyvä. Skolioosin korrektio (selän oikeneminen) leikkauksessa on noussut nykyään n.75 prosenttiin aiemman 50- 60 prosentin sijaan. Entistä matalaprofiilisemmat ruuvit taas saadaan sijoitettua lähelle nikamakaaren tyveä ja sen myötä niiden tuntuvuus selässä on vähentynyt.

Merkittävin edistysaskel sekä leikkaus- että korsettihoidon kannalta on Pajulon mielestä jo Kaisan aikana käytössä ollut selän Lenke-luokitus. Sen avulla voidaan tarkasti tehdä oikeita leikkausratkaisuja ja säilyttää selän liikkuvuus parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta sen avulla myös korsettihoitoa voidaan tutkia ja seurata paremmin.

– Lenke-luokituksen kehitti maailman johtava selkäkirurgi, Lawrence Lenke, joka elää nykyisin New Yorkissa. Aiemmat luokitukset oli melkein kuin olisi kolikkoa heittänyt. Nyt käytössä on tarkka luokitus, jonka avulla pystytään esimerkiksi kertomaan, onko potilaalla yksi, kaksi vai kolme skolioosikäyryyttä ja minkälainen on selän balanssi. Asioita pystytään kuvaamaan 54 eri luokalla ja luokituksen avulla hoidetaan samanlaisia skoliooseja samalla tavalla eli luokitus on yhtenäistänyt skolioosin hoidon ja sitä kautta päästään optimaaliseen tilanteeseen, Pajulo kertoo.

Korsettihoidossa ongelmaksi muodostuu usein se, että sen toimivuutta ja käyttöä ei seurata tarpeeksi hyvin sen jälkeen, kun se on määrätty. Lenke-luokituksen antama skolioosien luokittelun avulla voidaan myös korsettihoitoisia skoliooseja tutkimuksissa seurata entistä tarkemmin.

Korsettihoito on yhä korvaamaton

Pajulo on leikkaushoidoista silminnähden innostunut ja seuraa alan kansainvälistä kehitystä aktiivisesti. Kun puhe siirtyy skolioosin keskeisimpään hoitomuotoon – korsettihoitoon – Pajulo myöntää tuntevansa piston sydänalassa. Korseteissa ei ole otettu samanlaisia edistysaskeleita kuin leikkauspuolella. Tutkimustulokset ovat vahvistaneet korsettihoidon hyödyllisyyden entistä vahvemmin, mutta itse korsetin muotoilussa tai materiaaleissa ei ole tapahtunut merkittävää muutosta.

– Minun mielestä ainoa, mitä on nykyään tullut enemmän kuin aiemmin, on erilaiset kuviot ja värit korsettien pinnassa. Tässä olisi hyvinkin tuotekehittelyn paikka, Pajulo sanoo.

Hän jää myös pohtimaan, miksi ei etsitä vaihtoehtoja. Jotain sentään on myös korsettipuolella tapahtunut. Pajulo kertoo korsettiin kiinnitettävästä seurantalaitteesta, biosensorista:

– Se tunnistaa, onko korsetti päällä vai ei. Sen avulla saa katsottua tunnit, miten paljon korsettia on pidetty.

Syvennymme hetkeksi pohtimaan sitä, miten biosensoria tulisi käyttää, että se vastaisi tarkoitusta. Se ei saisi olla valvontalaite, jolla vanhemmat tai hoitohenkilökunta voivat kontrolloida tai syyllistää lasta tai nuorta. Sensori pitäisi tarjota nuorelle motivaatiota lisäävänä vaihtoehtona, jolla hän itse voi seurata sitä, miten hyvin pitää korsettia päällään. Puhumme myös yleisemmin siitä, miten tärkeää erityisesti korsettihoidossa on potilaan oma motivaatio hoidon onnistumisen kannalta. Yksi iso jatkuva haaste korsettihoidossa on löytää keinoja, joilla voisi tsempata nuoria pitämään korsettia. Valinta pitäisi aina olla nuoren itse. Esimerkiksi sensorista saisi myös kieltäytyä.

– Itse kun olen melko laiska liikkuja, minä pidän koiran kanssa liikkuessani kännykkää mukana. Siinä on askelmittari ja päivittäinen tavoitteeni on 10 000 askelta, ottaa Pajulo esimerkin omasta elämästään.

Hänen mielestään parhaimmillaan biosensori toimisi samalla tavalla. Nuori voisi itse seurata niiden tuntien määrää, jolloin hän pitää korsettia. Pidetyt tunnit ovat hoidon onnistumisen kannalta erittäin tärkeitä. Sekä käytäntö että tutkimukset osoittavat, että mitä enemmän korsettia pidetään, sen paremmat ovat hoitotulokset. Sensorin asettaminen maksaisi vain muutamia euroja.

Pajulo löytää myös toisen tärkeän kehitysaskeleen, joka on tuonut ison parannuksen skolioosihoidossa. Tämä on kuvantamisen kehittyminen. Pajulo on erittäin ylpeä Turun yliopistollisen sairaalan EOS-pyyhkäisykuvauslaitteesta, joka on ensimmäinen laatuaan Suomessa ja toinen Pohjoismaissa.

– En tiedä montako kymmentä kuvaa Kaisasta on otettu. Tommonen normaali idiopaattinen skolioosihoito pitäisi mennä niin, että maksimi kuvamäärä on kymmenen säteilymäärän pitämiseksi alhaisena, Pajulo toteaa ja kertoo, miten kontrollikuvausten aikavälejä on jo merkittävästi pidennetty.

Kontrollikuvausten määrä jo vähentynyt 60 prosentilla viimeisen kymmenen vuoden aikana. Enää tätä polkua pitkin ei saada nuorten saamaa säteilytystä vähennettyä. Siksi parannusta pitää hakea muualta. Pajulo kertoo kuvantamisen kehitysaskeleista kohti nykyistä laitetta. Röntgenkuvien muututtua digitaaliseksi, pystyttiin merkittävästi vähentämään säteilytystä. Mutta tästäkin on menty vielä eteenpäin:

– Seuraava steppi oli puolalais-ranskalainen fyysikkko, Georges Charpak, joka kehitti ulkoavaruudesta tulevan hajasäteilyn mittaamista varten erittäin herkän sensorin, jolle alettiin miettiä myös muita sovelluksia.

Turussa käytössä oleva EOS-pyyhkäisykuvauslaite on Nobelin fysiikan palkinnonkin saaneen Charpakin idean jatkojalostuksen tuloksia. Pajulo sai tietoa pyyhkäisykuvauslaitteesta, kun hän osallistui kansainväliseen skolioosikokoukseen. Sen jälkeen hän alkoi puuhata sen saamista Suomeen. Kesti kaksi vuotta kunnes laite saatiin Turkuun.

– Pyyhkäisykuvauslaitteen ansiosta löytyi tapa vähentää säteilyannosta ennestään. Kun kuvaustutkimus tehdään ensimmäistä kertaa, se saadaan tehtyä noin 30–40 prosenttia vähemmällä säteilyllä kuin tavallisessa röntgenissä. Seurantakuvauksessa säteilyä pystytään vähentämään jopa 60–70 prosenttia, sanoo Pajulo.

Huolimatta innostaan leikkaushoidon kehittämiseen, Pajulo näkee korsettihoidolla olevan yhä keskeisen roolin skolioosin hoidossa. Leijonanosa skolioosihoidoista toteutetaan edelleen korsettihoitona.

– Vuonna 2013 käytiin iso debatti siitä, onko korsettihoidosta hyötyä. Aiheesta käynnissä ollut amerikkalaistutkimus jouduttiin jopa keskeyttämään, kun jo puolessa välissä todettiin korsetin kiistaton hyöty, jos sitä käytettiin oikein, hän kertoo.

Pajulo viittaa toiseen amerikkalaistutkimukseen, joka on osoittanut leikkaustarpeen lisääntyvän heti, jos korsettihoidossa olevien määrä vähenee. Sen vuoksi hän on huolissaan siitä, miten koronaviruspandemian myötä kouluterveydenhuollossa on jäänyt mahdollisesti tunnistamatta yhden sukupolven mahdollinen korsettihoidon tarve. Normaalisti skolioosi seulotaan kouluterveydenhuollossa. Pajulon mielestä hieno systeemi on taannut sen, että nuoret tulevat hoitoon juuri oikeaan aikaan. Nyt tämä ketju on katkennut koronaviruksen vuoksi:

– On ollut nähtävissä viimeisen puolen vuoden aikana, että korsettihoidot ovat vähentyneet, hän toteaa huolestuneena.

Mitä vanhemmat ja nuoret kysyvätä lääkäriltä?

Pajulo on kohdannut vuosien ja vuosikymmenten aikana satoja skolioosipotilaita ja heidän vanhempiaan. Samat huolet ja kysymykset ovat perheillä päällimmäisinä vuodesta toiseen. Ensimmäisenä halutaan tietää, onko skolioosia tarpeen hoitaa ja mikä määrää hoidon tarpeen. Halutaan myös tietää, millainen korsetti on ja mitä tehdään sitten, jos korsetilla ei pystytä hoitamaan.

– Minä vastaan, että hoito jatkuu ja minä seuraan, mitä tapahtuu, sanoo Pajulo ja jatkaa:

– Korsettihoitoa ei aloiteta, jos nuorella ei ole enää vuotta aktiivikasvua jäljellä eli minimi käyttöajassa on vuosi, yleensä 2-3 vuotta. Riippuu paljon siitä, minkälainen on kunkin henkilökohtainen kasvutendenssi.

Kun aletaan puhua leikkaushoidosta, vanhemmat haluavat Pajulon mukaan tietää miten se tehdään ja mitkä riskit on leikkakuksessa. Miten nopeasti pääsee takaisin kouluun Pystyykö tekemään eri asioita, kun on käynyt tällaisen leikkauksen läpi?

– Vastaus on hyvin paljon siitä kiinni, mistä mihin kohtaan selkää leikkaus joudutaan tekemään ja kuinka paljon joudutaan jäykistämään. Pyrin aika realistisesti sanomaan sen, että jos joudutaan menemään lannerangan alueelle, leikkaus rajoittaa paljon liikkuvuutta enemmän.

Pajulo palaa lopuksi vielä Kaisan juveniiliin skolioosiin, hyvin nuorena alkaneeseen selän käyristymiseen:

– Juveniilin skolioosin kirous on siinä, että skolioosi lähtee paljon ennen kasvupyrähdystä, jolloin korsettihoitoaika on useitavuosia,  jopa seitsemän vuotta.

Tässä vaiheessa huomaan laskevani mielessäni “Ja Kaisan kohdalla lähes kymmenen vuotta.”  Mutta en sano mitään.

Leave a comment

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: